Himos 2020, ensimmäinen ultrajuoksu ja elämäntaparemontin loppuhuipennus. Heitän omat lyhyet kokemukset polkujuoksun maailmasta ja pieni kisaraportti ensimmäisestä ultrajuoksusta.
Kesällä 2019 saadun epämääräisen sydänkohtauksen, pienen ylipainon ja huonojen veriarvojen takia sai elämäntaparemontti lähtölaukauksen 6.12.2019. Ensimmäinen juoksulenkki, 5,75km/41min/keskisyke 149 …siinä oli ultrajuoksu ja pelkkä juoksemisen ilokin aika kaukana.
Tavoitteeksi tuli kuitenkin päästä jonkinlaiseen kuntoon ja kesällä 2020 juosta maraton alle 4 tunnin. Kuntopyöräilyn ja pitenevien lenkkien myötä alkoi juoksu pikkuhiljaa maistua, paino putosi ja kunto kasvoi. Kevään ja kesän aikana sydänkin tutkittiin perusteellisesti, läppävuoto ja rasituskokeessa liian korkeat verenpaineet, mutta lääkärin mukaan kuitenkin kaikki kunnossa ja lupa jatkaa.
Kardiologin mukaan urheilu on parasta lääkettä, eli ajattelin antaa sitä jatkossa roppakaupalla. Lopullisesta ajautumisesta polkujuoksun pariin, taytyy syyttävä sormi kääntää Mikojen Laiti ja Kiviluoto suuntaan. Keväällä herrat juoksutti Aitovuoressa reilumman lenkin, ja sen jälkeen kaikista lenkeistä noin 90% on suuntautunut metsän siimekseen.
Korona kevään myötä juoksukilsoja kertyi odotettua enemmän ja samalla tavoite alkoi siirtyä tasamaan maratonista jonnekin muualle. Juhannuksen päähänpistona rasti osui yltiöpäisesti Himoksen ilmoittautumislomakkeen 52km ruutuun.
Koko talven, kevään ja kesän valmistautuminen oli mennyt ilman minkäänlaisia ongelmia ja itseluottamus oli huipussaan. Ennen kisaviikonloppua tuli kuitenkin melkein 3 viikon yhtämittainen jakso muksujen kanssa, eli juokseminen jäi lähes kokonaan.
Viimeisellä viikolla ennen kisaa työpaikkaruokalan pöperöt pisti vatsan totaalisen sekaisin ja kahden päivän ripulin myötä tankkaus jäi melkoisen ohueksi. Vielä pari huonosti nukuttua yötä, ja huima itseluottamus oli muuttunut melkoiseksi epävarmuudeksi.
Viime metrien todellinen valopilkku tuli, kun sain lunastettua Samulin ilmoittaman vapautuneen mökkipaikan, eikä tarvinnut enää murehtia aamuisesta kisapaikalle ajamisesta ja järvessä peseytymisestä.
Ja itse kisa. Pisin juoksumatka ennen kisaa oli 42 kilsaa, eikä mitään ajatusta kuinka lujaa vauhtia matkasta voisi selviytyä. Selkeä ja yksinkertainen taktiikka oli siis juosta omaa noin 7,30 min/km vauhtia niin pitkälle kuin jaksaa, ja sen jälkeen raahautua maaliin …tavalla tai toisella.
Epävarmoin askelin jännityksen vallassa lähtöviivalle, ja niinhän siinä kävi, että lähtölaukauksen jälkeen alku meni yltiöpäisesti 7.10 vauhtia. Kaikki sujui mukavasti, kunnes 15 kilsan kohdilla jalkapohjia alkoi kuumottaa oikein huolella. 20 kilsan kohdalla pysähdyin kiven päälle tekemään ”pit stopin” ja vaihdoin repusta paksummat sukat ja sidoin kengät kunnolla kiinni.
Edelleen hirveä polte jatkui, ja 1. kierroksen viimeisessä huollossa päätin kaataa mukilliset vettä molempiin kenkiin. Kerrankin kun olisi saanut juosta kuivilla kengillä, täytyi turvautua keinotekoiseen kasteluun? Jäähdytys oli kuitenkin oikeinkin toimiva ratkaisu ja siitä eteenpäin kaikkien huoltopisteiden ihmetykseksi kaadoin aina mukilliset vettä kenkiin.
Pahin takaiskuisku tuli Himos centerin edessä, kun kaarroin uudelle kierrokselle ja astuin heinikossa piilossa olevaan koloseen, tai ilmeisesti traktorin renkaan jättämään uraan ja oikea nilkka nyrjähti oikein huolella. En tiedä kumpaa itse säikähdin enemmän, sitä nyrjähdystä vai aidan takana olevan katsoja pariskunnan kauhun ilmeitä. Nilkutin varovasti heinikko osuuden ja jatkoin hiekkatietä, nilkka oli arka mutta ainakin tasaista tieosuutta pystyi juoksemaan jollain tavalla.
Samalla tuli kisan synkin hetki, kun mietin nilkkaa, ja kapusin yksin pitkää ylämäkeä kohti pohjois Himoksen huippua, Panadol ja kofeiini Nosh naamaan …ja matka kuitenkin jatkui. Oikeaa nilkkaa varoessa alkoi seuraavaksi vasen nivus vaivata, mutta jostain kumman syystä kilpakumppaneita alkoi tulla selkä edellä vastaan, ja mieli piristyi ja lisäsin vauhtia.
Sitten tuli seuraava virhe. Näin mökkikaveri Tuomon tutun sinisen paidan vilahtavan edessä, ja järjetön kilpailuvietti sumensi järjen äänen. Kiristin vauhtia ja kun Tuomo järjesteli reppua pohjoislenkin lopussa, sain vihdoin tavoitettua hänet lenkin loppumetreillä.
Viimeiselle etelän lenkille lähdettäessä Tuomo herrasmiehenä kysyi saako lyöttäytyä seuraan, no ilman muuta kun olin melkein koko matkan siihen saakka juossut yksin. Kaikki voimat oli kuitenkin huvennut takaa-ajon seurauksena, ja toivotin Tuomolle hyvää loppu matkaa, ja jäin taas laahustamaan yksin ja katsoin kun Tuomon paidan selkä katosi reippaasti metsän siimekseen.
Edelleen olin saanut kuitenkin pidettyä noin 7.30 vauhtia ja kun taas hetken päästä seuraava kilpakumppani ohitti, alkoi kilpailuvietti nostaa uudelleen päätään. Turvauduin kahvin makuiseen Noshiin, ja lyöttäydyin samalla ohittajan peesiin.
Perässä juostessa laskeskelin, millaista vauhtia pitäisi loppu mennä, että pääsisi alle 6.30 loppuajan …jos silläkään nyt mitään merkitystä olisi, mutta jotain ajateltavaa piti kuitenkin keksiä. Tuo pahamaineinen kilpailuvietti sai aikaan taas erikoisia ja todella järkeviä ratkaisuja. Huoltopisteelle tultaessa edellä menevä ohittaja nappasi käsidesiä, ja vaikka sipsiä tekikin kovasti mieli, päätin itse juosta suoraan läpi ja pääsin uudestaan edelle.
Tämän jälkeen ajattelin mennä loppumatkan sen mitä pystyisin, ja viimeiset kahdeksan kilsaa olikin kyllä todellista taistelua omien fyysisten ja psyykkisten voimavarojen kanssa. Nilkan ja nivusvaivan kanssa edetessä oli helpompi melkein ”juosta”, eli siis nylkyttää tasaista vauhtia kaikki mäetkin ylös, sillä jos alkoi kävellä, tuntui siltä että juokseminen ei olisi enää sen jälkeen vaihtoehto.
Viimeisen mäen päälle kivutessa ja vihdoin maalialueen avautuessa eteen, oli melkoinen voittajafiilis. Viimeiset alamäetkin tultiin vielä ihan kohtuullista kyytiä jalkavaivoista huolimatta, ja maaliviivan yli aikaan 6.26. …ja sen jälkeen onnellinen, helpottunut mutta tyhjä fiilis.
Juoksun jälkeen. Itselle tämä juoksu oli ainoa suunniteltu tapahtuma, eli noilla viime kilsoilla …ja lähes koko matkan, tuli vedettyä sen enempää säästelemättä kaikki mahdollinen itsestä irti, ja olo oli juoksun jälkeen oli todella tyhjä. Nyt kun suorituksesta on hetki mennyt, ja asioita ajattelee taas järjellä, tulee mieleen ihan erilaisia ajatuksia.
Oikeastaan itse suoritus on jäänyt taka-alalle ja mieleen tulee vain huikea mökkiporukka. Osa teistä itselle vähän tuttuja, osa tuntemattomia, mutta silti kaikki sujui uskomattoman hienosti. Kun kisan jälkeen sunnutaina tuli kotiin, tajusi että ilman tuota mökkipaikkaa, mökkikavereiden …sekä vierailevien mökkitähtien ”vertaistukea” kaikki kisan jälkihöyryt olisi jäänyt käsittelemättä, ja koko viikonloppu tuntuisi nyt melkoisen lässähtäneeltä.
Onnittelut vielä jokaiselle omista huikeista suorituksistaan, ja erityisesti Emmalle voitosta! Erittäin iso kiitos kaikille tapahtuman myötäelämisestä …erityisesti mökin järkkääjille ja niille jotka jaksoi touhuta pitsojen kanssa ja suorittaa loppusiivousta vähän itseäni aktiivisemmin. Kaiken kaikkiaan todella hieno ja ikimuistoinen viikonloppu!
